Mulla on ollut koko aamun bloggausfiilis, mutta ongelmana se, ettei kerta kaikkiaan ole mitään kivaa blogattavaa. Eipä kai sillä toisaalta ole väliä mitä tänne selostan, omapa on blogini. Jotenkin on vaan sellainen fiilis että kaikki normaalit bloggausaiheet vaikuttavat turhanpäiväisiltä tänään.
Eilen oli Mummin hautajaiset. Laskin että olen ollut kolmekymmenvuotisen elämäni aikana yhdeksän kertaa hautajaisissa. Ensimmäiset muistan hyvin. Kuolemasta kuultuani itkin ja itkin ja vaivuin monen päivän synkkyyteen. Istuin huoneessani kuuntelemassa Mark Owenin Green Man -levyä täysillä niin monta päivää että äiti uhkasi viedä mut kallonkutistajalle. Luulen että toi on ainut kerta kun joku on kuunnellut tuota levyä useammin kuin kerran, heh.
Nyt on ollut aika lailla samat fiilikset kun noiden ensimmäisten hautajaisten aikaan.
Elämäni ekat hautajaiset olivat nuoren, silloin 27-vuotiaan naisen hautajaiset. Emme olleet sukua, emme oikeastaan edes muuten niin kovin läheisiä, mutta olosuhteista johtuen hänen silloinen yhtäkkinen ja traaginen kuolemansa jätti mun herkkään teinisieluuni syvät jäljet. Ja ehkä se että kyseessä oli ensimmäinen kerta kun olin hautajaisissa, se on kai itsessään jo aika pysäyttävä kokemus. Varsinkin kun multiin laitettiin nuori ihminen, josta mun ainut muistikuvani edelleen on innostunut asenne ja loppumaton elämänjano. Se tuntui väärältä.
Olen saattanut haudan lepoon kaikki isovanhempani, isotätejä, ja setäni. Ja jälleen ihmisen, jota tämä maailma olisi tarvinnut vielä. Mun viimeinen isovanhempi. Ehkä juuri siksi olen niin allapäin, tuntuu että viimeinen side lapsuuteen ja mummila-aikoihin on nyt vääjäämättä katkennut. Kukaan ei kerro enää sotajuttuja eikä leivo pitsireunaisia kaurakeksejä.
Voimia sinulle♥
VastaaPoistaKiitos! <3
PoistaKummallista olisi, jos et olisi nyt ollenkaan allapäin. Vaikka mummisi kuolema on sillä tavalla normaalimpi, että vanhojen ihmisten kuolema tuntuu hyväksyttävämmältä kuin nuorempien, tottakai se tekee surulliseksi, kun läheinen kuolee. Omat isovanhempani eivät olleet (ja ole) kovin läheisiä, joten niiden suremisesta selvisin aika nopeasti ja helposti. Reilun vuoden takaisesta mieheni isän menetyksen suremisesta sen sijaan en ole kunnolla päässyt vieläkään. Mutta aika auttaa, itke kun itkettää! Kyllä se suru vielä muuttuu haikeudeksi.
VastaaPoistaNiin, kyllä se kai normaalia on olla surullinen. Itse vain jotenkin yllätyin taas reaktioni voimakkuutta, kun ei tässä nyt ensimmäistä isovanhempaa oltu hyvästelemässä. Mutta sellaista se elämä on.
PoistaTällaisena hetkenä on vaikeaa keksiä mitään sanottavaa, mikä ei kuulostaisi lattealta, kliseiseltä. Mutta myötäelän kanssasi suruaikaa (oma isoäitini kuoli 1kk 6pvä sitten) ja toivotan jaksamista ja valoisempia aikoja.
VastaaPoistaKiitos ja osaanotot myös sinne. <3
Poista