Kookoskanaa ja cashewpähkinöitä - kyllä kiitos!

Tänään (tai oikeastaan pari päivää sitten) Buckyn koekeittiössä tehtiin kookoskanaa sillä parhaalla reseptillä. Ei mitään hajua reseptin alkuperästä, mutta se on kirjoitettuna sen verran rypistyneelle paperille että on aika säilöä tämä kulinaarinen makuelämys blogin uumeniin ja sitten jatkossa yrittää etsiä sitä täältä. Ja tekin voitte koittaa!

Olen joskus edellisessä elämässä kirjoittanut reseptin viereen "nam!", joten uskaltauduin kokeilemaan tätä taas kun mietin mitä tekis ruuaksi. Toisaalta, jos siinä on kanaa ja kookosta ja cashewpähkinöitä, niin eipä tuo nyt kovin pahasti pieleen voi mennä.

Ainesosat:

• 100g purjoa tai kevätsipulia
• n. 1/4 chilipaprikaa tulisuuden mukaan
• 100g cashewpähkinöitä (tai enemmän, hehe)
• n. 300g broilerin maustamattomia fileesuikaleita (myös maustetut sopinee kyllä..)
•  3 valkosipulin kynttä
• 2 dl kookosmaitoa
• suolaa
• mustapippuria

Operoi seuraavasti:

1. Suikaloi purjo ja/tai silppua sipuli.
2. Paahda pähkinät öljyssä ja siirrä ne pannulta veks. Koita olla polttamatta niitä.
3. Ruskista broilerisuikaleet. Lisää purjo/sipuli ja chili. Purista sekaan valkosipulinkynnet. Kääntele noin 5 min. 

 4. Lisää kookosmaito ja hauduta hetki. Mausta suolalla ja pippurilla.

5. Ripottele pinnalle pähkinät.

6. Tarjoile keitetyn riisin kera.

 

Meillä on hääsäästöbudjetin takia nyt tee-ite-ruokas -teemaviikot eli yritetään ettei ravattais ravintolassa jatkuvasti vaan tehdään ruokaa ite. Tä on yllättävän hauskaa! Ja todellakin yllättävän hyvää. :P

Hyvästit rakkaalle

Mulla on ollut koko aamun bloggausfiilis, mutta ongelmana se, ettei kerta kaikkiaan ole mitään kivaa blogattavaa. Eipä kai sillä toisaalta ole väliä mitä tänne selostan, omapa on blogini. Jotenkin on vaan sellainen fiilis että kaikki normaalit bloggausaiheet vaikuttavat turhanpäiväisiltä tänään.

Eilen oli Mummin hautajaiset. Laskin että olen ollut kolmekymmenvuotisen elämäni aikana yhdeksän kertaa hautajaisissa. Ensimmäiset muistan hyvin. Kuolemasta kuultuani itkin ja itkin ja vaivuin monen päivän synkkyyteen. Istuin huoneessani kuuntelemassa Mark Owenin Green Man -levyä täysillä niin monta päivää että äiti uhkasi viedä mut kallonkutistajalle. Luulen että toi on ainut kerta kun joku on kuunnellut tuota levyä useammin kuin kerran, heh.

Nyt on ollut aika lailla samat fiilikset kun noiden ensimmäisten hautajaisten aikaan.

Elämäni ekat hautajaiset olivat nuoren, silloin 27-vuotiaan naisen hautajaiset. Emme olleet sukua, emme oikeastaan edes muuten niin kovin läheisiä, mutta olosuhteista johtuen hänen silloinen yhtäkkinen ja traaginen kuolemansa jätti mun herkkään teinisieluuni syvät jäljet. Ja ehkä se että kyseessä oli ensimmäinen kerta kun olin hautajaisissa, se on kai itsessään jo aika pysäyttävä kokemus. Varsinkin kun multiin laitettiin nuori ihminen, josta mun ainut muistikuvani edelleen on innostunut asenne ja loppumaton elämänjano. Se tuntui väärältä.

Olen saattanut haudan lepoon kaikki isovanhempani, isotätejä, ja setäni. Ja jälleen ihmisen, jota tämä maailma olisi tarvinnut vielä. Mun viimeinen isovanhempi. Ehkä juuri siksi olen niin allapäin, tuntuu että viimeinen side lapsuuteen ja mummila-aikoihin on nyt vääjäämättä katkennut. Kukaan ei kerro enää sotajuttuja eikä leivo pitsireunaisia kaurakeksejä.